perjantai 20. helmikuuta 2009

Demokratian itsepuolustus

Nuori Urho Kaleva Kekkonen vieraili Saksassa 1932 ja näki Adolf Hitlerin valtaannousun. Näiden kokemusten järkyttämänä Kekkonen lähti mukaan päivänpolitiikkaan ja liittyi jo seuraavana vuonna Maalaisliittoon. Vuonna 1933 hän julkaisi poliittisen pamfletin nimeltä "Demokratian itsepuolustus", jossa hän varoitti äärioikeiston noususta ja esitti keinoja ilmiön torjuntaan. Hän ei tyytynyt pelkkiin pamfleteihin vaan oli henkilökohtaisesti vastuussa äärioikeiston, erityisesti IKL:n, murskaamisesta Suomessa.

Tässä Kekkosen pamfletti vuodelta 1933 lyhentämättömän. En missään nimessä ole kaikesta Kekkosen kanssa yhtä mieltä. Varsinkaan kun osasta tekstiä voi vaivatta aistia myös henkilökohtaisten kaunojen tuuletusta. Samalla Kekkosen pamfletti osoittaa miten hirvittävää ironiaa historia voi tarjota - miehestä, joka nuorena raivokkaasti puolusti demokratiaa, tuli itsestään demokraattisen valtion de facto yksinvaltias ja diktaattori. Demokratian puolustajasta oli tullut se, joka määritteli sen mikä on demokratiaa.

Kaikesta tästä huolimatta pohdiskelu demokratian itsepuolustuksesta on jälleen ajankohtaista.

Niitä lukijoita varten, joista ajatus Kekkosen koko vuodatuksen tutkailusta tuntuu ylivoimaiselta, olen merkinnyt mielenkiintoisimpia kohtia lihavoinnilla.

DEMOKRATIAN ITSEPUOLUSTUS

Varsin yleinen käsitys demokratiasta on, että se on jotakin pysyväistä, kerta kaikkiaan täsmällisesti määrättyä, jossa ei ole varaa poikkeamisille puoleen eikä toiseen. Demokratia esitetään silloin, tavallisesti kuitenkaan varautumatta demokratian sisällyksen määrittelemiseen, jonakin rajoiltaan matemaattisen tarkasti määrättynä, kiinteänä mallina, joka voidaan asettaa jokaisen valtiojärjestyksen kohdalle ja sillä mitata, onko valtiojärjestys demokraattinen tai missä suhteessa se siitä ehkä poikkeaa. Demokratiasta on tahdottu tehdä prototyyppi, malli, jonka avulla muka vääjäämättömästi voidaan todistaa, onko siihen verrattavaksi otettu valtiollisen elämän ilmiö luonteeltaan demokraattinen vai ei. Vain tällaisesta dogmaattisesta opista voivat johtua nuo tavan takaa uusiutuvat tuomiot jonkin valtiollisen suunnitelman tai ehdotuksen apriorisesta epädemokraattisuudesta jne.

Tällainen käsitys demokratiasta ei kuitenkaan ole oikea. Demokratia ei ole mikään prototyyppi, se ei ole pysyväinen, ei aina sama, vaan alinomaisten vaihtelujen, alinomaisen käymisen ja kehityksen alainen. Tämä vaihtelu aiheutuu juuri siitä vastakohtaisuudesta ja jännitystilasta, mikä vallitsee demokratian vapaus- ja valtaelementtien välillä. Valtiollinen vapaus ja kansan täysivaltaisuus yhtyvät ainoastaan välittömissä demokratioissa, joissa päätetään kansankokouksissa kaikki yhteiset asiat, niissäkin sillä edellytyksellä, että kaikki täysi-ikäiset jäsenet sukupuoleen katsomatta ovat niissä äänivaltaisia. Mutta muissa demokraattisissa valtiojärjestyksissä voidaan vapauselementin voimakkuudessa havaita lukemattomia eri vivahduksia. Kuta laajempi on se kansalaisten piiri, joka on oikeutettu ylimmästä valtiovallasta päättämään, ja kuta laajempi on kansalaisten asiallinen toimikelpoisuus valtioelämän alalla, sitä laajempi on kansan poliittinen vapaus. Valtaelementin voimakkuus vaihtelee vastaavasti. Kuta laajemmat valtuudet kansa oman osanotto-oikeutensa kustannuksella on antanut toimeenpanovallalle, kuta enemmän kansalaisten valtiollista vapautta kansan omalla suostumuksella rajoitetaan keskusvallan hyväksi, sitä voimakkaammin demokratian valtaelementti on valtiojärjestyksessä esillä.

1. Siksi demokratiasta on niin vaikea antaa muodollisesti täsmällistä määritelmää.

2. Liberalismin porvarillinen vapaus niissä sitä vastoin useinkin jää kaikkea huomiota vaille.

Demokratia on elävä valtio-oppi, se ei ole harmaa teoria. Demokraattisen ajatustavan tulee herkästi seurata kaikkia elämän ilmiöitä ja inhimillisen kehityksen kulkua, se ei saa jättäytyä miksikään kaavoihin kangistuneeksi oppirakennelmaksi, joka tahtoo pakottaa inhimilliset virtaukset omiin muuttumattomiin muotoihinsa. Se ei ole "hämärää professoriviisautta", joksi Bismarck liberalismin määritteli, se on käytännöllistä taitoa kaikissa olosuhteissa puolustaa kansan oikeutta ylimmän valtiovallan harjoittamiseen. Silloin se on hengeltään puhdasta ja eteenpäin suuntautuvaa. Silloin se ei ole alentunut korulauseeksi, fraasiksi, mikä tietäisi elävän aatteen denaturoitumista ja joutumista näytepulloon suljetuksi.

Hyvin tavallinen ja demokratialle hyvin vahingollinen on se käsitys, että kaikkein demokraattisinta on aina ja kaikkialla, kaikissa olosuhteissa, suosia sellaista toimintaa, joka pyrkii enentämään kansalaisten poliittisia vapauksia. Ei liene näet vaikeata huomata, että tällainen teorian sanelema, dogmaattinen pyrkimys saattaa monessakin tapauksessa koitua suorastaan kohtalokkaaksi kansanvallan säilymiselle. Inhimillinen toimintahan on vajavaista, ja demokratian vallitessa voi esiintyä väärinkäytöksiä, jotka kansalaismielipide - syystä tai syyttä - panee demokratian tai jonkin sille oleellisen toimintamuodon viaksi. Demokratia itse voi suorastaan synnyttää ja kehittää vaikeita valtiollisia epäkohtia. Sellaisissa oloissa demokratian puoltajien on oltava valmiit juuri kansanvallan säilymiseksi tarpeen tullen luopumaan jostakin demokratialle vähemmän, tai ehkä enemmänkin, oleellisesta, voidakseen pelastaa sen, minkä turvin kansanvalta voi sitä vastaan kohonneen myrskyn ajan säilyä ja sitten olosuhteitten rauhoituttua puhdistuneena ja selkeentyneenä taas kehittyä demokratian sisäistä olemusta enemmän vastaaviin muotoihin. Tällaisissa vaikeissa tilanteissa tekevät demokratialle eniten vahinkoa sen kamariviisaat puolustajat ja ne ihanteittensa huikaisemina henkisesti sokeat poliitikot, jotka eivät uskalla tunnustaa terveen kehityksen vaativan joskus taka-askeleitakin.

Demokratian eräille teoreetikoille tämän "kiinniriippumisen sanassa" saattaisi antaa anteeksi, vaikkapa se koituisikin demokratian tuhoksi, sillä teoreetikothan nyt kerta kaikkiaan yleensä ovat rajoittuneita käytännöllisen valtiotaidon alalla. Kuka käski heihin mennä luottamaan? Mutta millä voivat puolustaa itseänsä valtiolliset puolueet, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen toimia juuri käytännöllisessä valtioelämässä edustamiensa yhteiskuntaluokkien taikka aatteiden hyväksi, jos ne omaksumissaan opinkappaleissa joustamattomasti pysyen ovat tällä menettelyllään valmistaneet lyhyen lopun koko kansanvallalle? Havainnollisen kouluesimerkin puoluelyhytnäköisyydestä tarjoaa Italian viimeaikainen historia. Sodanjälkeisissä levottomissa oloissa Italian sosialidemokraatit kieltäytyivät äärimmäisyysainestensa pelosta antamasta tukeansa millekään pysyvälle hallitusyhtymälle. Heinäkuussa 1922 oli fasistien yhä tehostuva toiminta saattanut sosialistit sikäli pelon valtaan, että he vihdoin olivat valmiit tukemaan liberaalista hallitusta, jos sisäinen rauha palautetaan. Mutta se oli silloin liian myöhäistä. Saman vuoden syksyllä tapahtui fasistien Rooman marssi, ja Mussolinin valta alkoi.

Jos kansanvaltaisilta teoreetikoilta ei voidakaan vaatia käytännöllisen valtioelämän tarpeiden huomioon ottoa, niin sitä voidaan sen sijaan vaatia nimenomaan puolueilta. Teoreetikot elävät useinkin vain kirjojen ja aivojensa luomien kuvien maailmassa, puolueet sitä vastoin toimivat elämän keskellä ja elämää varten työskennellen ne ovat velvolliset ottamaan sen edellytykset, mahdollisuudet ja välttämättömyydet huomioon. Elleivät ne sitä tee, vaan päästävät kansanvallan ainakin hetkelliseen perikatoon, ei ole olemassa muuta lohdutusta kuin se, että kansanvalta oli liian hyvä valtiomuoto moisten puolueiden hoitoon jätettäväksi.

Ei ole maailmassa mitään olemassaolokelpoista elämänilmiötä, jolla ei olisi oikeutta itsepuolustukseen. Se täytyy olla myöskin demokratialla.

Mutta varsin yleinen on käsitys, joka kieltää demokratialta kaikki itsesuojelu- ja itsepuolustustoimenpiteet. Erikoisen hyvin tämän käsityksen olemassaolon ovat oivaltaneet nimenomaan kansanvallan vastustajat. He ovat saaneet sen varman vakaumuksen, että kansanvalta on jonkinlaista poliittista nahjusmaisuutta, jonka korkein tunnuslause on alistunut "hällä väliä". Ja tämän vakaumuksensa mukaisesti, tietoisina siitä, että kansanvalta ei hyväuskoisuudessaan ryhdy minkäänlaisiin puolustustoimenpiteisiin, he ovat ohjanneet toimintansa usein erittäin häikäilemättömässäkin muodossa vastustuskyvyttömänä pitämäänsä kansanvaltaa vastaan. Meillä on kaikilla henkilökohtaista kokemusta, minkälaisiin muotoihin kommunismi puki kansanvallanvastaisen taistelunsa Suomessakin ennen vuotta 1930. Vedoten kansanvallan heillekin suomiin vapauksiin ja niitä väärinkäyttäen kommunismin kannattajat kohtelivat kansanvaltaista valtiojärjestystämme suorastaan rienaavasti. Mutta samantapaiseen toimintaan ovat ylipäänsä tehneet itsensä syypäiksi toisiltakin tahoilta löydettävät kansanvallan viholliset ja vastustajat. Siihen on johtanut, niin puolella kuin toisellakin, kokemuksen antama tietoisuus kansanvallan periaatteellisesta haluttomuudesta ja käytännöllisestä kyvyttömyydestä puolustaa itseään kaikkein vaarallisimmissakin muodoissa esiintyvää vihollisuutta vastaan.

Kansanvallan puolustustahdon puute on nimenomaan ruokkinut sitä ylenkatseen henkeä, mikä niin usein ilmenee kansanvallanvastaisessa toiminnassa. Kansanvallan kannattajien keskuudessa ei ole selvitetty edes kansanvallan itsepuolustuksen periaatteellista oikeutusta, puhumattakaan niistä keinoista, joilla kansanvaltaa olisi pyrittävä suojelemaan. Ainoaksi itsepuolustuskeinoksi on useinkin jäänyt alituisesti ja kaikkialla kaikuva huuto: "Kansanvalta on vaarassa." Se saattaa jonkin aikaa koota kansanvallan kannattajat vaaleihin, mutta ajan mittaan se aiheuttaa tappion psykoosin, häviötunnelman kansanvaltaisissa kansalaispiireissä, joiden vastustusvoima katoaa päivä päivältä. Tuo alituinen toistelu kansanvallan uhanalaisesta asemasta, sikäli kuin sitä harjoitetaan kansanvallan ystävien taholta, valmistaa tietä niille voimille, jotka todella tekevät kansanvallasta lopun. Enemmän kuin varoittavana esimerkkinä tästä on Saksa, jossa demokraattiset voimat kulutettiin voivotteluun kansanvaltaa uhkaavasta vaarasta. Seurauksena oli, että diktatuuri käänsi lyhyessä ajassa puolelleen suurimman osan entisistä vastustajistaan, jotka kaiketi huomasivat, että oman kyvyttömyytensä takia kuolemaantuomittua ei kannata palvella.

Käsitys demokratiasta nahjusmaisuutena on peräisin liberalististen oppien elävän elämän valitettavilta välttämättömyyksiltä ilmatiiviisti suljetusta varuskamarista. Liberalismia luonnehtivat iskulauseet: "antaa mennä", "elää ja antaa toistenkin elää", "jokaisen tulee sallia tulla uskollaan autuaaksi" ynnä monet muut samantapaiset, ylevät ja kauniit viileässä ylimaallisessa ylhäisyydessään, mutta perin vähän elämän syövyttävää pesua kestävät, ne ne juuri ovat luoneet maaperän ajatukselle, että kansanvallan ei ole nostettava sormeakaan itsepuolustukseksi, milloin se koetetaan, vaikkapa väkivallalla, tuhota. Kuvaavana näytteenä liberalismin ajatustavasta jäljennämme tähän otteen erään myöhäisliberalismin tunnetuimman tiedemiehen Ludwig Misesin kirjoituksesta: "Liberaalisen hengen syvin perustietoisuus on siinä, että yhteiskunnan tulee rakentua liberaalisille opeille ja että vastakkaisten aatteiden pohjalle ei voida jatkuvaa yhteiskuntaelämää rakentaa. Elleivät ihmiset vapaaehtoisesti yhteiskunnallisesta tietoisuudesta tee, mitä heidän yhteiskunnan säilymisen ja hyvinvoinnin edistymisen nimessä olisi tehtävä, ei heitä voida viekkaudella eikä keinokkuudella viedä oikealle tielle. Jos he erehtyvät, heidät on opettamalla valistettava. Jos he eivät voi valistua, jos he pysyvät erehdyksessään, silloin ei ole mitään tehtävänä perikadon välttämiseksi. Liberalismille ei jää muuta tietä kuin saada kansalaiset vakuuttuneiksi vapaamielisen politiikan välttämättömyydestä. Tämä valistustyö on ainoa, mitä liberalismi voi suorittaa ja mitä sen täytyy suorittaa, jotta, sikäli kuin se sille kuuluu, voitaisiin vastustaa sitä perikatoa, mikä tänään yhteiskuntaa uhkaa."

Tällainen vapaamielisyys julistaa valtiossa sallituksi kaikenlaiset valtiolliset virtaukset, vaikkapa ne suorin sanoin ilmoittaisivat valtaan päästyään tekevänsä lyhyen lopun kaikesta vapaamielisyydestä. On kyllä järkevää ja oikein, jos tuollaisiin virtauksiin ja oppeihin ei valtion taholta vakavasti puututa, silloin kun ne ovat valtiojärjestykselle täysin vaarattomia, silloin kun ne jäävät jonkun harmittoman haihattelijan, tai keinottelijankin, vastakaikua tapaamattomaksi äänenpidoksi. Mutta vapaamielisyys menee hyvänahkaisuudessaan paljon pitemmälle. Se sallii kansalaisvapauksien väärinkäytön aina siihen hetkeen saakka, jolloin tämä väärinkäyttö, luotuaan mahdollisuuden vapaamielisen valtio- ja yhteiskuntajärjestyksen väkivaltaiseen kumoamiseen, sen myöskin todella toteuttaa. Silloin vapaamielisyys ryhtyy suonenvedontapaisiin puolustustoimenpiteisiin, mutta se on myöhäistä. Vapaamielisyys on liiallisella suvaitsevaisuudellaan valmistanut itselleen lopun.

Vapaamielisyys turvautuu olemassaolontaistelussa kansalaisvalistukseen, se luottaa kansalaisten terveeseen järkeen ja ajattelutapaan. Mutta se unohtaa silloin, että kansalaismieliala voidaan nykypäivien viimeiseen saakka tutkituilla ja tehostetuilla propagandakeinoilla muodostaa ja muuttaa varsin nopeasti. Se jättää huomioonottamatta joukkopsykologiset tekijät, se ei pane arvoa sille vaikutukselle, minkä valtiovallan hempeämielisyys ja saamattomuus tekevät juuri terveeseen järkeen. Turhaan ei suomalainen sananlasku sano: "Kaikki liha pelkää kuria." Ihmisen järki ja tunne sittenkin ihailevat voimaa ja voimakkaita tekoja. Heikkoudella ei vapaamielisyyttäkään puolusteta.

Nimenomaan meillä Suomessa tämä vapaamielinen käsitys kaikkien valtiollisten mielipidesuuntien kahlitsemattomasta toimintavapaudesta on viime vuosiin saakka ollut yleinen ja tunnustettu. Vaikka asemamme kaikki vapaamielisyyteen kuuluvat kansalaisvapaudet ihmisvereen hukuttaneen Venäjän naapurina on aivan poikkeuksellisen vakava ja vaaranalainen, ei meillä poliittisen todellisuuden tajunta ole ollut niin voimakas, että se olisi aikaisemmin kyennyt muuttamaan Venäjän vallan vuosina kansaamme juurtunutta vakaumusta siitä, että valtioelämä voi rakentua ainoastaan valtiollisten vapauksien rajoittamattomuudelle.

Kuitenkin on pidettävä mielessä, että ne perusvaatimukset, jotka on asetettava valtiolle ja kansalaisten suhtautumiselle valtioon, ovat erilaiset vapaassa, itsenäisessä valtakunnassa kuin epävapaassa rajamaassa. Venäjän vallan aikana, eritoten sortovuosien alettua, maan omaperäisyyden ja vapauden asia oli Suomessa mitä läheisimmässä yhteydessä vapaamielisyyden kanssa. Suomen autonomia voitiin pitää yllä ainoastaan siten, että luotiin mahdollisimman laajat kansalaisvapaudet ja ne pidettiin loukkaamattomina. Mikäli kansalaisvapauksia, nimenomaan juuri vaali- ja sananvapautta sekä yhdistys- ja kokoontumisvapautta, olisi rajoitettu, olisi se koitunut Venäjän sortopolitiikan hyväksi ja sen helpottamiseksi. Sen takia oli valtiollinen vapaamielisyys kansallisen olemassaolotaistelumme paras tuki. Ne henkilöt, jotka näinä vuosina olivat mukana valtiollisessa elämässä taikka siihen varttuivat, eivät voi vapautua silloisena aikana saamastaan vakaumuksesta, jonka mukaan valtiollinen toimintavapaus oli periaatteessa myönnettävä kaikille. Mutta heidän vakaumuksensa ei ole ollut ehkä niinkään suuresti maailmankatsomuksellinen asia, sillä niin syvälle eivät monenkaan valtioelämässä mukanaolevankaan henkilön poliittisen vakaumuksen juuret yletä, kuin pelkästään käytännöllisen valtiollisen välttämättömyyden synnyttämä. Päämääränä oli maan autonomisen aseman säilyttäminen, sen keinona vapaamielisyyteen perustuvat kansalaisvapaudet. Näinollen voisi odottaa, että kun käytännölliset valtiolliset välttämättömyydet nyt ovat toiset, myös poliittinen suuntautuminen muuttuisi uusia vaatimuksia vastaavaksi. Mutta syynä siihen, että niin ei voi tapahtua, on se, että sama sukupolvi ei hevillä luovu vakaumuksestaan, vaikka sen perusteet osoitettaisiinkin vääriksi. Vapaamielisyyskin on siinä suhteessa peräti vanhoillista.

Ilmeisesti tarvitaan uusi sukupolvi, jonka valtiolliset vakaumukset muodostuvat maan valtiollisen aseman ja valtiollisten välttämättömyyksien mukaisiksi, uusi polvi, jolle kansalaisvapauksien rajoittamaton säilyminen ei ole sellainen hengen ja elämän asia, niinkuin se sortovuosina toimineille täydestä todesta ja hyvällä syyllä oli. Tarvitaan sukupolvi, joka on varttunut itsenäisessä Suomessa, oppinut tuntemaan sen vaaranalaisen aseman, jossa me Venäjän naapurina elämme, imenyt veriinsä uskon Suomen itsenäisyyden oikeutuksesta, sen puolustamisen välttämättömyydestä ja koko Suomen suvun kansallisesta pelastamisesta. Tämä sukupolvi muodostaa poliittisen kantansa näiden tosiasioiden pohjalla, eikä ole ihmeteltävissä, jos se hylkää riippuvaisuusajan ja sortovuosien valtiollisen ideologian.

Aivan viime vuosina vasta on valtiollisissa piireissämme tekoihin saakka riittävällä selvyydellä ja päättäväisyydellä alettu käsittää, että valtioelämämme vaatimukset ovat nyt toiset kuin esim. v. 1906. Siihen ei ole ollut syynä mikään ulkonainen tekijä, ei kommunistisen toiminnan kehittyminen niin laajaksi ja häikäilemättömäksi, että sille oli asetettava sulku, kuten yleinen selitys v. 1930 kommunisminvastaisen liikkeen synnystä kuuluu, vaan jokin selittämätön yhteiskunnan itsetiedoton, vegetatiivinen vaisto, samantapainen kuin se, joka myrkkyä ottaessaan ihmisessä voi saada aikaan oksennuskohtauksen ja puhdistaa ruumiin hengenvaarallisesta aineesta. On näet syytä panna merkille, että vuosina 1929 ja 1930 ei Venäjältä johdettu kommunistinen liike enää ollut Suomessa laajuudeltaan ja laadultaan yhteiskunnalle välittömästi yhtä vaarallinen kuin sanokaamme vuosien 1922-1925 vaiheilla. Sen teho oli vähentynyt, usko siihen oli alkanut sen omissa riveissä horjua, se oli sisäisesti rappeutunut. Siltä puuttui iskuvoima ja sen vallankumouksellinen moraali oli painunut alhaalle, mistä monien johtavien salaisen työn tekijäin siirtyminen valtiollisen poliisin avustajiksi on todistuksena. Tavattoman ankarat sisäiset suunta- ja henkilöriidat olivat hajottaneet sen yhtenäisyyden. Valtiovallan asema samanaikaisesti oli niin suuressa määrin lujittunut, että kommunismi ei enää merkinnyt yhteiskunnalle sitä välitöntä vaaraa, mitä se oli tiennyt vielä muutamaa vuotta aikaisemmin, jolloin vain jokin yksinäinen ja yksinäiseksi jäänyt ääni oli noussut vaatimaan myöskin voimassaolevan lain puitteissa pysyttelevän kommunistisen toiminnan lopettamista.

Toisarvoiseksi seikaksi laajemmasta näkökulmasta tarkastettuna jää niiden piirien toiminta kommunisminvastaisen liikkeen synnyttämiseksi, jotka laskivat sen avulla voivansa tuhota koko kansanvaltaisen yhteiskuntajärjestyksemme. Se toiminta tosin edisti tämän liikkeen kehitystä, jolle kuitenkin oikean elinvoiman antoi yhteiskunnan oma, itsetiedoton itsepuolustuskouristus. Vuoden 1930 jälkeiset ajat ovat osoittaneet, kuinka vähäinen tuo kansanvallanvastainen joukko toisista erilleen ahdistettuna oli.

Lienee syytä sentään mainita, että ei ole kummeksittava näiden vaatimusten huomiotta jättämistä. Ne eivät perustuneet ajatukseen demokratian puolustamisen välttämättömyydestä, ne oli yleensä sanellut vihamielisyys kansanvaltaa vastaan, jonka yhdeksi oleelliseksi aineosaksi vaatimusten esittäjäin taholla kommunismi käsitettiin. Näistä sen ajan kommunisminvastaisista mielipiteistä saatu vaikutelma oli se, että ne olivat jonkinlaista riittämättömästi ajateltua valtiollista taantumuksellisuutta.

Vuosina 1929 ja 1930 syntynyttä meidän oloihimme katsoen odottamattoman voimakasta kommunisminvastaista liikettä ei voida näinollen selittää sen aiheuttamaksi, että kommunistinen liike olisi kasvanut kohtapäätä uhkaavaksi vaaraksi. Se ei liioin ollut jonkin ulkonaisen seikan (esim. punapaitojen riisuminen Lapualla) esille loihtima. Pääasiallisin syy siihen oli kansalaismielialan vähittäisessä, hiljaa ja itsetiedottomasti tapahtuneessa muutoksessa oivaltamaan, että itsenäinen, aina ulkonaisen vaaran uhkaama valtakunta on oikeutettu - vieläpä velvoitettukin - olemassaolonsa suojelemiseksi tarttumaan sellaisiinkin keinoihin, joita epäitsenäinen, rajoitettua autonomiaansa puolustava suuriruhtinaskunta oli pitänyt vastarintataistelunsa menestyksen kannalta vahingollisina ja turmiollisina. Sen, joka demokratian ystävänä tarkastelee ja arvioi kommunisminvastaista kansanliikettä, täytyy noiden rauhattomien vuosien kehityksessä panna päähuomio tälle seikalle ja pitää sittenkin toisarvoisena sitä valtiollisten pyyteiden pohjaa, jolle tuon liikkeen ensimmäisiin riveihin kiivenneet henkilöt olivat rakentaneet. Nämä suurisanaiset johtajat edustivat tuota kaikkein terveimpienkin valtiollisten joukkoliikkeiden mukaan välttämättömästi liittyvää holtittomuutta ja keinottelua, joka aikaansai paljon pahaa, joka siitti itsessään käsittämättömiä rikoksia ja joka suorastaan yritti riistää kansan liikehtimiseltä koko sen oikeutuksen, so. oikeutuksen kansanvallan puolustamisen nimessä vaatia kansanvallan vastaisten voimien hävittämistä.

Nyt voidaan sanoa, että yleinen kansalaismielipide meillä on periaatteessa luopunut sellaisesta yksilön vapauden sallimisesta, joka saattaa valtion vapauden vaaranalaiseksi. Pääasiallisin syy tähän kehitykseen on edellä selvitetty. Mutta monet muutkin ilmiöt niin valtiollisen kuin taloudellisenkin elämän alalla ovat tähän vaikuttaneet. Eräs kaikkein merkityksellisimpiä niistä on ollut taloudellinen maailmanpula. Se on pakottanut valtion toisensa jälkeen turvautumaan korkeisiin tullimuureihin, suuriin vientipalkkioihin, erikoislaatuisiin elinkeinonharjoittajien taloudellisen vapauden jyrkkiin rajoittamisiin, valtion toimenpiteisiin taloudellisiin vaikeuksiin joutuneiden kansanluokkien aseman turvaamiseksi jne. Käsitys valtion velvollisuudesta suojella väestöään taloudellisten vaihtelujen tuottamalta tuholta on arvaamattomassa määrässä lujittanut tietoisuutta valtion tehtävästä tarttua, olosuhteiden niin vaatiessa, lujalla kädellä talouselämäänkin ja rajoittaa vapaan talouselämän vallitessa mahdollista saalistusta kokonaisten kansanluokkien tuhon ja kärsimysten kustannuksella. Taloudellinen liberalismi, voimakkaan vapaus sortaa heikompaansa, on vuoden 1928 jälkeen siirtynyt oppikirjoihin, sitä ei voida vallitsevissa olosuhteissa toteuttaa. Ja varmaa lienee, että koko talouselämän rakenne ehtii näinä talouspulan vuosina muuttua talouspulan torjumisen merkeissä siinä määrin, että taloudelliseen liberalismiin tulevina hyvinä vuosina taas varsin vaikeasti päästään.

Nimenomaan taloudellisen elämän alalla on eri valtioissa vähäinen, sillä diktatuurimaissa yleensä on vallalla mitä voimakkain laajenemis- ja valloitustahto. Niiden siis, jotka haluavat kansallisen politiikan nimessä apinoida jotakin ulkomaista diktatuuria, sen ohjelmia ja ulkonaisia muotoja, tulisi toki ottaa huomioon, että heidän omaksumansa tie saattaa helposti johtaa maan riippuvaisuusasemaan, jossa vahvempi määrää, kuinka kansallisia opetuslapset, kahden isänmaan miehet, saavat olla.

Diktatuurimaan naapuruus taikka muu kiinteä yhteys diktatuurimaan kanssa asettaa demokratian jonkinlaiseen tehostettuun tarkkaavaisuustilaan. Sen on oltava valmis taisteluun diktatuuriajatuksen maahan tunkeutumista vastaan. Oikeaoppinen liberalismi ei tosin tällaisissakaan oloissa halua luopua kansalaisvapauksien rajoittamattomuudesta, vaan se sallii vieraiden diktatuurioppien räikeänkin julistamisen, mikäli se pysyy muodollisesti lain rajoissa. Harkitusti ja kylmäverisesti johdettu kumousliike voi helposti täyttää vaatimuksen muodollisesta lainmukaisuudesta, vaikka se jokaisella toimenpiteellään huutaisikin tuhoa lailliselle hallitukselle ja kiihottaisi kannattajiaan voimassaolevaa valtiojärjestystä vastaan. Uhkaava vaara silmien edessä vapaamielisyys kuitenkin enemmän luottaisi omaan sisäiseen voimaansa, kansan edistyneisyyteen ja sen terveeseen järkeen kuin poikkeuksellisiin toimenpiteisiin, joita se pitäisi periaatteellisesti väärinä. Mutta silloin voi helposti sattua, että ulkoapäin tuotu diktatuurioppi pääsee kaiken vapaamielisen terveen järjen vastaisesti valtaan ja lopettaa liberalismin, jolle ei jää silloin muuta lohdutusta kuin muisto opinkappaleille uskollisesta politiikasta, jolle sen kannattajien piireissä sitten toivotaan nälkään kuolleen runoilijan kohtaloa: tunnustusta tulevien vuosisatojen historioissa.

Tässä yhteydessä sallittaneen taas muutama ote Misesin kirjoituksista:

"Taistelua tyhmyyttä, mielettömyyttä, erehdyksiä ja pahuutta vastaan käy vapaamielinen hengen aseilla, ei raa`alla väkivallalla."

"Ihmisiä ei vasten heidän tahtoaan voi tehdä onnellisiksi."

"Esiintyy tosin tilanteita, joissa liberalismin demokraattisista periaatteista luopumiseen on suuri houkutus. Kun järkevät miehet huomaavat, että heidän kansansa taikka kaikki maailman kansat ovat perikatoon johtavalla tiellä, silloin herää ja saa kannattajia ajatus parhaiden diktatuurista, kaikkien intressissä harjoitetusta väkivalta- ja vähemmistöherruudesta. Mutta väkivalta ei kuitenkaan ole koskaan keino näiden vaikeuksien voittamiseksi. Vähemmistön tyrannia ei ole pysyväinen . . ."

Joskus esitetään poliittisten pakkotoimenpiteiden käyttämistä vastaan periaatteellisten hylkäystuomioiden ohella sellaisia hyötylaskelmia, kuinka muka "hätäsuojeludiktatuurilla helposti raivataan tietä pysyvälle diktatuurille", niinkuin eräs vapaamielinen valtiomiehemme äskettäin kirjoitti. Perusteeton pelko, sillä enemmistöön päässyt diktatuuripuolue panee ohjelmansa täytäntöön, olipa demokratia valtansa päivinä esiintynyt kuinka lempeästi tahansa ja varonut kaikkia diktatorisia toimenpiteitä. Demokratia ei viettele diktatuuripuolueita diktatuurin harjoittamiseen, silloin ne pääsevät valtaan. Kyllä ne osaavat sen muutoinkin.

Mikään ei ole sen enemmän kansanvaltaisen ajattelutavan vastaista kuin tuollainen "aisoilleen heittäytyminen" valtio- ja yhteiskuntavastaisen kiihotustoiminnan edessä. Demokratia on syntynyt taistelusta yksinvaltaa vastaan ja taistellen se on saavuttanut voittonsa. On näinollen luonnollista, että milloin demokratiaa uhataan tuholla, se on valmis taistellen tämän vaaran torjumaan. Vaikka demokratia on perusteiltaan idealismia, se ei aatteellisuudessaan kuitenkaan kadota tosiasioita näköpiiristään ja siksipä se ei vapaamielisyyden tapaan usko kauniiden päämääriensä ja valtiollisten ihanteittensa välttämättömyyden pakosta tapahtuvaan voittoon, jonka hyväksi ei muka tarvittaisi muuta kuin lujaa uskoa. Demokratia on käytännöllisessä valtioelämässä kehitetty oppisuunta ja siinä saavutettu taito turvata kaikissa olosuhteissa kansalle osanotto-oikeus sitä itseään koskevien kysymysten ratkaisuun. Tämän toteuttamiseksi demokratian on tarpeen tullen osattava turvautua vapauden rajoituksiin ja pakkokeinoihinkin itsepuolustuksekseen.

Edellisessä luvussa pyrittiin muutamalla sanalla tekemään selkoa demokratian ja vapaamielisyyden välisestä erosta. Niin suuri kuin tuo ero eräissä periaatteellisissa katsomuksissa saattaakin olla, se kuitenkin käytännöllisessä politiikassa usein jää kokonaan huomaamattomaksi, sikäli yksiin käyvät demokratian ja vapaamielisyyden poliittiset pyrkimykset. Oppositiossa oleva demokratia yhtyy täydellisesti oppositiossa olevaan vapaamielisyyteen. Vallassa oleva demokratia on poliittisesti normaaleina aikoina vapaamielistä, mutta kuohunta-aikoina, milloin demokratiaa uhataan, se voi jyrkästikin poiketa vapaamielisyydestä. Silloin tulee esille demokratian valtaelementti, silloin demokratiaan kuuluva pakko nousee etualalle. Demokratia on vapauden ja pakon yhteenliittymä, jossa pakkoa on esillä niin runsaasti kuin kulloinkin on tarpeen vapauden puolustamiseksi. Siinä onkin lausuttuna ohje kansanvallan itsepuolustuksen laadulle ja laajuudelle. Itsepuolustus ei saa ulottua laajemmalle kuin vapauden säilyttäminen ja yhteiskunnan hyvä ehdottomasti vaatii.

Mutta demokratia on tähän itsepuolustukseen ei vain oikeutettu vaan myöskin velvoitettu. Milloin valtiossa esiintyy toimintaa, joka julistaa päämääräkseen demokratian tuhoamisen ja "järjestelmän", so. voimassaolevan valtio- ja yhteiskuntajärjestyksen kukistamisen, silloin demokratian tulee siekailematta ja päättävästi pakkokeinoillaan estää tuollainen valtionvastainen toiminta, mikäli se uhkaa koitua demokratialle vaaraksi.

Tämä käsitys demokratian itsepuolustusoikeudesta ja -velvollisuudesta antaa demokratialle sille itselleenkin vaarallisen aseen, aseen, jonka käyttelyssä voidaan helposti hairahtua väärinkäytökseen ja epäoikeudenmukaisuuteen. Jos demokratia pakkotoimenpiteisiin turvautuessaan erehtyisi hätävarjeluksen liioitteluun, se olisi demokratialle yhtä vaarallista kuin itsepuolustuksen täydellinen puute. Demokratia ei saa käyttää pakkoa yli tarpeen. Jos se sen tekee, on kyseessä hirmuhallitus, ei mikään demokratia.

Milloin demokratia on joutunut tilanteeseen, jossa sen eteen astuu kysymys valtiollisen vapauden rajoittamisen muodossa suoritettavasta itsepuolustuksesta, silloin on syytä omistaa erityistä huomiota demokratian olemukseen kuuluvalle vähemmistöjen suojelemisen periaatteelle. Demokratian vallitessa tulee vähemmistöllä olla mahdollisuus kivuttomasti ja ilman väkivaltaa päästä enemmistöksi. Kansalaista ei demokratiassa ole asetettu sellaiseen ahdistukseen, että hänen, ajatellessaan toisin kuin hallitus, olisi joko tuhouduttava tai ryhdyttävä toimenpiteisiin koko valtiokoneiston tuhoamiseksi. Hänelle on päinvastoin annettu oikeus ja varattu tilaisuus yhdessä samoin ajattelevien kanssa rauhallisin, valtion lainsäädännössä edellytetyin keinoin aikaansaada muutos hallituksessa, tulla hallitusta vähemmistöstä hallitsevaksi enemmistöksi. Määräaikaiset kansanvaalit luovat demokratiassa tämän mahdollisuuden.

Mutta demokraattinen vähemmistösuoja vaatii, että kaikki valtiossa esiintyvät mielipidesuunnat ja valtiolliset ryhmät, niin vastakkaisia kuin niiden pyrkimykset ja päämäärät saattavatkin olla, lähtevät yhdessä suhteessa kaikki samalta pohjalta: että ne jokainen enemmistöön päästessään kunnioittavat sitä vapautta, joka niille itselleen teki mahdolliseksi enemmistöön pääsyn, so. kaikkien osapuolten tulee noudattaa sovittuja pelin sääntöjä. Kaikkien demokratian vallitessa toimivien ryhmien tulee hyväksyä se periaate, että ne enemmistönä ollessaan tulevat laillisesti turvaamaan vähemmistöjen valtiolliset oikeudet ja tekevät niihin käsityskantansa ehkä vaatimia muutoksia vain laillisia muotoja noudattaen. Vähemmistö, joka ei tätä rajoitusta hyväksy, ei ole oikeutettu nauttimaan sitä suojaa, jonka demokratia vähemmistöille takaa.

Joku voisi nyt väittää, että edellä esittämämme käsitys demokratiasta itse asiassa merkitsee kaiken valtiollisen toimintavapauden kieltämistä ja että sen käytännöllispoliittinen arvo on yhtä vähäinen kuin vanhoissa perustuslaeissa, mm. vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirjassa, tavattavat säännökset, joiden mukaan ei ollut sallittua tehdä esitystäkään perustuslain muuttamisesta tai selittämisestä, vaan että se oli oleva peruuttamattomasti voimassa ikuisiksi ajoiksi. Kaikki sellaiset säännökset ovat jääneet, niinkuin hyvin tunnettu, kuolleiksi kirjaimiksi.

Tähän on vastattava, että demokratia ei merkitsekään rajoittamatonta valtiollista vapautta. Vapaus on demokratiassa niin laaja kuin yhteiskunnan hyvä ja hyvinvointi edellyttää. Yhteiskunnan hyvä taas vaatii sellaista yhdessäelämisen järjestystä, jossa valtioelämää ei ole päästetty niiden alkukantaisten vaistojen ja oppien varaan, joille valta ja enemmistö merkitsevät vastustajien säälimätöntä murskaamista ja hävittämistä "lukujen tyhmällä ja mykällä karkeudella". Demokratia ei suinkaan kiellä muutosten ja korjausten ajamista valtioelämässä, sillä eräs demokratian kaikkein kannattavimpia käytännöllisiä katsomuksia on se, että juuri valtiollisen vallansiirron mahdollisuus on parhain turva estämään hallitsevat ryhtymästä mielivallan harjoittamiseen ja antautumasta tapojenturmelukseen, jotka ilmiöt ovat aina vallassaolijoita lähellä. Mutta demokratia kylläkin vaatii yhteiskuntaelämän rauhan vuoksi, että politiikan korkeimmaksi ohjeeksi vastustajien käsittelyä varten ei hyväksytä meilläkin julkisuudessa esitettyä iskulausetta: "Musertakaa ne roistot."

Valtiollinen historia aivan viime ajoiltakin opettaa, että jos jokin demokratiaa vastustava valtiollinen ryhmä pääsee vaikkapa vain mitättömän pieneksi mutta pysyväksi enemmistöksi valtiossa, sille ennen pitkää käy mahdolliseksi, tarpeen tullen laittomuuteen turvautumalla, hankkia käsiinsä yksinvalta ja lopettaa demokratia. Tämä tapahtuu sitä nopeammin ja varmemmin kuta selvemmin epädemokraattinen tuo puolue ja sen johtajat ovat enemmistöön pyrkiessään olleet. Demokratian velvollisuus ja oikeus tällaisten kokemussääntöjen vallitessa on ryhtyä hyvissä ajoin taistelemaan sellaisia valtiollisia liikkeitä vastaan, jotka demokratian omia keinoja käyttäen pyrkivät kumoamaan demokratian.

On vaikea sanoa mistä syystä, uskostako hyvyyden voittoon, uhmastako, elämään kyllästymisestäkö vai sokeudestako mies joskus antaa aseen käteen sille, joka on uhannut hänet tappaa. Paljon helpommin on selvitettävissä, mistä aiheutuu, jos demokraattisessa valtiossa sallitaan kommunistista liikettä. Sanotaan, että se aiheutuu vapaamielisestä valtiokäsityksestä, mutta aiheuttajan oikea nimi on sokeus. Kommunismihan avomielisen julkeasti vahvistamiensa teesien ja toimintaohjeittensa mukaan julistaa demokratian vähemmistösuojaa hyväkseenkäyttäen pyrkivänsä valtaan pystyttääkseen proletariaatin diktatuurin so. työtätekevän luokan väkivallan porvariston tuhoamiseksi. Kommunismi oivaltaa hyvin, mitä apua vapaamielinen demokratia sen voimaanpääsylle tarjoaa. Asiaa valaisevat hyvin eräät Leninin lauseet: "Mitä täydellisempi demokratia, sitä lähempänä on se hetki, jolloin se käy tarpeettomaksi." - - "Laillisuuden fetisismi ei voi meillä versoa" - - "Legalismin lyijypaino ei kytke jalkojamme" - -"Demokratialla on sangen suuri merkitys työväenluokan taistelussa kapitalisteja vastaan vapautumisensa puolesta. Mutta demokratia ei ole lainkaan se raja, jonka yli ei pääse, vaan ainoastaan yksi majapaikoista matkalla feodalismista kapitalismiin ja kapitalismista kommunismiin."

On tullut tavaksi puolustaa kommunistien toiminnan esteetöntä sallimista, mikäli se ei ole muodollisen lain vastaista. Sitä muka vaatii oikeusvaltion periaate. Siksi lienee syytä aivan lyhyesti tarkastella, millaista kommunistien laillisuus on. Siteeratkaamme mahdollisimman todistusvoimaista argumenttia: Kommunistisen Internatsionaalen 2. kongressissa v. 1920 hyväksyttyä päätöslauselmaa Kommunistisen Internatsionaalen päätehtävistä: "Että kaikkien laillisten kommunististen puolueitten on viivyttelemättä muodostettava laittomia järjestöjä laittoman työn järjestelmälliseksi harjoittamiseksi ja täydelliseksi valmistumiseksi sitä hetkeä varten, jolloin porvarilliset vainot puhkeavat. Erittäin tärkeä on laiton työ armeijan, laivaston ja poliisin keskuudessa - - -. Toisaalta on myös välttämätöntä, että ei missään tapauksessa rajoituta ainoastaan laittomaan työhön vaan myös toteutetaan laillista, voittaen tässä suhteessa kaikki vaikeudet, ja perustaen mitä erilaatuisimmilla ja, jos välttämätöntä, yhtenään vaihtuvilla nimityksillä laillisia lehtiä ja laillisia järjestöjä. - - - Laittoman ja laillisen työn yhdistämisen ehdotonta periaatteellista välttämättömyyttä eivät määrää ainoastaan proletariaatin diktatuurin nykyisen aattokauden erikoisolot, vaan myöskin se, että on välttämätöntä porvaristolle osoittaa, että ei ole eikä voi olla mitään alaa ja työkenttää, mitä eivät kommunistit valloittaisi."

Sitaatteja voisi jatkaa, mutta ne ovat tarpeettomia. Asia on selvä. Kommunismi tahtoo käyttää hyväkseen jokaista heikkoutta, jonka demokraattinen valtiojärjestys on itsepuolustusrintamaansa jättänyt, se tahtoo kukistaa demokratian siihen valtiolliseen vapauteen, jonka se kansalaisille myöntää. Mutta jos demokraattinen vapaus käsitetään sillä tavoin kuin edellä on pyritty osoittamaan, silloin demokratia on oikeutettu estämään kommunistien "laillisen" samoin kuin laittomankin toiminnan. Ja kommunistisen toiminnan estämisessä on valtion lisäksi seurattava sitä joustavuutta, jolla kielletty toiminta hakeutuu uusiin muotoihin "yhtenään vaihtuvilla nimityksillä".

Periaatteellisesti sama asenne demokraattiseen valtioon kuin kommunismilla on myöskin fasismilla ja kansallissosialismilla. Ne katsovat, että demokratian tietä ja demokraattisin keinoin ei kansan todellista tahtoa voida esilletuoda ja että demokraattinen kansanedustussysteemi on suorastaan rakennettu siten, että kansantahto, silloin kun sen luojina ovat poliittiset puolueet, jotka etsivät yhden kansanosan tai -luokan etua, eivätkä koskaan koko kansan etua, tulee väärennettynä ja vääristeltynä esiin. Demokratian tilalle nämä uudet valtiolliset oppisuunnat haluavat luoda hierarkisen valtion, jossa kaikki, mitä valtion piirissä esiintyy, yksityiset kansalaiset, valtio-, talous-, sivistys- ym. elämä, on täysin alistettu vallassaolevan puolueen tai yksityisen henkilön tahdon alaiseksi. Puolue tai henkilö selitetään silloin kansakunnan todellisen tahdon oikeaksi, väärentämättömäksi ja ainoaksi edustajaksi. Se valtio-oikeudellinen periaate, jonka Mussolini on pukenut sanoihin: "Kaikki valtion hyväksi, ei mitään ulkopuolella valtion, ei mitään valtiota vastaan", merkitsee siis: "Kaikki vallassaolevan puolueen tai sen johtajan hyväksi, ei mitään ulkopuolella tätä puoluetta tai sen johtajaa, ei mitään niitä vastaan." Käsillä on itsevaltiuden tai harvainvallan nykyaikaistettu muunnos.

Myöskin meillä Suomessa on viime vuosina esiintynyt valtiollisia liikkeitä, jotka tosin ovat olleet olemukseltaan varsin epäselviä ja poliittisesti varsin vaikeasti luokiteltavissa, mutta joille on ollut yhteistä fasismin tai kansallissosialismin oppien ja iskusanojen esittäminen, taistelu demokraattista "järjestelmää" vastaan ja tavan takaa uusiintuvat uhkailut, kuinka he valtaan päästyään panevat vastustajansa "häkkiin" taikka vähintään asettavat heille "ruodon kurkkuun", esittääksemme pari näytettä uudesta kansallisesta valtiollisesta terminologiasta. Ne julistautuvat koko kansan edustajiksi ja kieltävät demokraattisilta puolueilta oikeuden puhua kansan nimissä ja puolesta. Ne ovat ohjelmassaan ja julistuksissaan, mutta vieläkin selvemmin käytännöllisessä valtiollisessa toiminnassaan, mitä jyrkimmässä vastarintataistelussa valtiovaltaa vastaan. Niiden toiminnan sävy on selvästi vallankumouksellista, minkä ne yleensä tunnustavatkin.

Tällä tavoin nämä liikkeet asenteessaan demokraattiseen valtioon muodollisesti ovat läheisessä vertaussuhteessa kommunismin kanssa, josta ne kuitenkin jyrkästi eroavat aatteellisessa pohjassaan. Mutta eräs erikoinen piirre puhtaasti muodollisessakin suhteessa erottaa ne kommunismista. Ne näet julistavat noudattavansa laillisuutta taistellessaan valtiovallasta. Mutta nämä laillisuusvakuutukset - eräiden antajien vilpittömyydestä huolimatta - lienee sittenkin otettava tietyllä varovaisuudella. Mitä merkitsevät vastustajien lakituvalla uhattua annetut vakuuttelut, kun niitä vastaan voidaan asettaa tällaisten liikkeiden koko aatteellinen rakennelma, sikäli kuin se on niille itselleen selvinnyt ylistämiensä ulkomaisten oppien ja esikuvien hieman vaikeatajuisista ohjelma- ja ohjekirjoituksista. Se tapa, jolla näiden liikkeiden esikuvajärjestöt ovat suorittaneet valtiollisen elämän uudistamisen siellä, missä ovat saaneet vallan käsiinsä, osoittaa meille erehtymättömällä varmuudella, että nämä kotimaiset matkimisliikehtimiset tulisivat enemmistöön päästyään välttämättömällä johdonmukaisuudella hylkäämään demokraattisen vähemmistösuojan ja perustamaan enemmistödiktatuurin. Ne ovat demokratian vastaisia ja turvautuvat demokraattiseen vapauteen vain sen tuhotakseen. Ne voivat muodostua demokratialle vaaraksi. Demokratian tulee tietää niidenkin kohdalla tehtävänsä ja etsikkoaikansa.

Mitä erityistä meillä Suomessa esiintyviin fasismia tai kansallissosialismia jäljitteleviin valtiollisiin suuntiin ja puolueisiin tulee, niin voidaan panna merkille, että niillä voi olla vakavaakin yhteiskuntaa rakentavaa tarkoitusta, niihin on liittynyt mukaan myös kansan kaikkein terveimpiä aineksia, mutta kaikki tämä hyvä on pantu taistelemaan voimassaolevaa valtiojärjestystä ja valtiota vastaan sinänsä. Valtiolla on myös kasvatustehtävänsä. Sen on toimenpiteillään suunnattava näissä vallankumouksellisissa liikkeissä oleva valtiota rakentava tahto oikean demokratian palvelukseen valtiovallan lujittamiseksi. Jos näiden uudistusliikkeiden ohjelma ja vaatimukset olisivat kasvaneet elimellisesti kotoisesta maaperästä, omista oloistamme ja omasta hengestämme, niin ne voisi ja ne tulisi ottaa vakavasti, mutta kun niiden ohjelma on niin perinpohjaisesti ulkomaista lainatavaraa, että siksi on orjallisesti suomennettu saksalaisen esikuvapuolueen ohjelma, niin tätä ei voi enää pitää terveenä ilmiönä. Se, että tuollainen puolue vielä esiintyy suomalaiskansallisena, ja ainoana sellaisena, on suorastaan huijausta.

Olemme tässä tarkastelleet eräiden sellaisten puolueiden ja ryhmittymien suhtautumista demokraattiseen valtioon, jotka avoimesti julistautuvat demokratian vastustajiksi. Mutta on tarpeen tarkastella myöskin sitä, missä määrin demokratian kannattajina esiintyvät puolueet periaatteessa ovat demokratian kannalla.

Tällöin ei ole vaikea huomata, että sosialidemokraattinen puolue, niin hyvin kuin muissakin maissa, on päämääriltään ja tarkoitusperiltään epädemokraattinen puolue. Kommunismi ja marxilainen sosialidemokratia ovat lähtöisin samoista opeista, joita ne pyrkivät toteuttamaan kumpikin omia teitään, kommunismi johdonmukaisella häikäilemättömyydellä, pitäen silmällä vain väkivaltaisen vallankumouksen avulla suoritettavaa sosialismin toteuttamista; sosialidemokratia samoin luokkataisteluun ja tavallisen käsityksen mukaan myös väkivaltaiseen vallankumoukseen turvautuen pyrkimällä anastamaan valtiovallan käsiinsä ja järjestämällä valtion sosialististen periaatteiden mukaan, so, toteuttamalla sosialismin. Sosialismissa, olipa se syntynyt mitä kehitystietä hyvänsä, valtio rakentuu ns. työtätekevän luokan so. proletariaatin herruuteen. Sosialistinen puolue, jolla olisi koko valtiovalta hallussaan, olisi sosialistisessa valtiossa ainoa sallittu valtiollinen yhteenliittymä, joka ei tuntisi millään inhimillisen toiminnan alalla rajoituksia vallassaan. Sosialistinen yhteiskunta muodostaisi periaatteessa samanlaisen valtio-kuvan kuin mistä edellä fasismin ja kansallissosialismin yhteydessä mainitsimme. Tärkeä ero on tosin siinä, että sosialistinen valtio on atomistinen, jossa yksilöt yhdistää toisiinsa vain luokkaedut, kun taas fasistisella valtiolla sinänsä on erikoinen arvokorostus. Mutta tärkein ero on sittenkin siinä, kenellä on valta - itsevaltaisella fasistisella vaiko itsevaltaisella sosialidemokraattisella puolueella.

"Kommunismi aineellisessa tuotannossa ja anarkismi henkisessä tuotannossa tulee olemaan perusmuotona sosialistisessa tuotantotavassa" (Kautsky).

Demokratialla ja sosialidemokratialla ei ole mitään periaatteellista yhteyttä, sillä sosialidemokratiahan päämäärässään hylkää demokratian. Kokemus osoittaa, että sosialismin oikea muoto - milloin se on joutunut, säännön mukaan väkivallan tietä, toteutetuksi - ei ole suinkaan demokratia, vaan absolutismi, määrätyn vallassaolijaluokan yksinvalta.

Tähän voidaan sanoa, että sosialidemokraattiset puolueethan koko olemassaolonsa ajan, kun on taisteltu valtiollista itsevaltiutta vastaan monarkioissa ja puolustettu demokratiaa kansanvalloissa, ovat olleet demokraattisen ajatustavan varmimpia kannattajia ja valtiollisten vapausoikeuksien esitaistelijoita. Tätä ei voida kieltää. Mutta se ei suinkaan ole johtunut siitä, että sosialidemokratia olisi periaatteelliselta katsomukseltaan demokraattinen ja vapaamielinen suunta, vaan poliittisesta välttämättömyydestä ja taktiikasta. Erityisesti vapausoikeuksien osalta se käy selvästi ilmi. Vapausoikeudet perustuvat individualistiseen käsitykseen, joka korottaa yksilön, yksityisen henkilön, inhimillisen toiminnan korkeimmaksi päämääräksi. Se on vapaamielisyyden eli liberalismin lähtökohta. Sosialidemokratia taas on kollektivismia, jolle yksilöllä sellaisenaan ei ole merkitystä, vaan vain luokkansa jäsenenä. Periaatteelliselta katsomukseltaan sosialidemokratia näinollen on vapaamielisyyden jyrkkä vastustaja, joka päämäärässään onnistuttuaan kieltäisi kaikki vapausoikeudet, sillä nehän saattaisivat asettaa esteen proletariaatin vallan täydellisyydelle. Siitä huolimatta tuo yksilönvastainen, anti-liberaalinen liike on antanut liberaaleille useinkin ratkaisevan tuen kansalaisvapauksista taisteltaessa. Syynä siihen on ollut se, että liberalismi valmistaa sosialidemokraattisen käsityksen mukaan tietä heidän valtaanpääsylleen.

Samaten kuin kommunismi valmistuskautenaan kannattaa vapausoikeuksia ja demokratiaa voidakseen paremmin niiden turvin suorittaa vallankumouksellista työtänsä niiden tuhoamiseksi, samaten sosialidemokratiakin hakee näistä turvaa ja tukea toiminnalleen sosialistisen yhteiskunnan luomiseksi. Se on selvin sanoin tunnustettu, paitsi sosialidemokratian johtavien tiedemiesten kirjoituksissa, myöskin Suomen sosialidemokraattisen puolueen v. 1930 hyväksytyssä ohjelmassa, jossa luemme: "Sosialidemokraattisen puolueen menestyksellisen luokkataistelun tärkeimpiä edellytyksiä on valtiollinen kansanvalta, jota puolue pyrkii muuttamaan porvarillisen luokan herruuden välikappaleesta työtätekevien luokkien päämäärien toteuttamisen välikappaleeksi. Puolue pyrkii saamaan valtiollisen kansanvallan mahdollisimman laajaksi. Valistamalla mahdollisimman laajoja kansanjoukkoja kansanvallan merkityksestä niiden yhteiskunnallisen vapautuksen välikappaleena puolue pyrkii luomaan takeita kansanvallan säilyttämiselle."

Näiden näkökohtien valossa on arvosteltava sosialidemokraattiemme suurisanaista demokratian ja kansalaisvapauksien puolustelua. Heille demokratia on vain välikappale yhden yhteiskuntaluokan yksinvaltaan pyrittäessä, ja sen takia heidän yrityksiltään esiintyä demokratian ainoina uskollisina ja vääjäämättöminä puolustajina on pohja poissa. Sosialidemokratia ei tulisi kunnioittamaan demokraattista vähemmistösuojaa valtaanpäästyään, ja siksi demokraattisen valtion on pakko itsesuojeluksekseen turvata tarpeen tullen demokratia sosialidemokratian uhalta. Meillä Suomessa siihen on erityisen pätevät syyt: *vestigia terrent*. Vielä 16 vuoden takaakin.

1 Jäljet pelottavat.

Valtiovallan suhtautuminen sellaisiin valtiollisiin puolueisiin ja liikehtimisiin, jotka suuntaavat toimintansa valtiota vastaan, on hyvin suurelta osalta tarkoituksenmukaisuuden kysymys. "Laillisen" kommunistisen toiminnan samoin kuin muunkin epädemokraattisen toiminnan kieltäminen riippuu siitä vaarasta, minkä tuollainen toiminta demokratialle tarjoaa. Yhteiskunnan tulee rakentua vapaudelle ja vapaamielisyydelle, milloin siitä ei koidu yhteiskunnalle vaaraa, se on demokratian vapausperiaate. Jos vapautta vastaan taisteleva suunta on merkityksetön, silloin ei valtiovallan kannata siihen kiinnittää huomiotaan. "Kyllä maailmaan ääntä mahtuu." Mutta jos on olemassa vaara, että valtionvastainen kiihotus, mikäli valtiovalta sallii sen vapaasti kehittyä, saattaa joidenkin erikoisten olosuhteiden ja seikkojen vuoksi kasvaa niin voimakkaaksi, että se muodostuu vaaraksi demokraattiselle valtiolle, silloin on valtiovallan velvollisuus demokratian itsepuolustukseksi ryhtyä vastatoimenpiteisiin tällaisten valtionvastaisten ja valtiolle vaarallisiksi käyvien liikkeiden kurissapitämiseksi. Valtiollismoraalinen pohja näihin toimenpiteisiin on olemassa silloin kun demokratian vapauksia käytetään vain vallantavoittelun välikappaleena. Toimenpiteiden aloittaminen ja niiden laatu jäävät valtiotaidon kysymyksiksi.

Kun täten olemme kaikessa lyhykäisyydessä tarkastelleet epädemokraattisia puolueitamme ja koettaneet selvitellä kysymystä siitä, mihin demokratia itsepuolustuksensa nimessä on oikeutettu ja velvollinen niiden suhteen, lienee vielä paikallaan muutama sana siitä merkityksestä, mikä näillä ryhmillä on maamme ulkomaisiin suhteisiin. Silloin voidaan panna merkille, että demokratian vastaiset puolueemme ovat poikkeuksetta ulkomaisten aatteiden, oppien, ohjelmien tai tapojen innoittamia, ovatpa muutamat niistä suorastaan julkisessa riippuvaisuussuhteessa joistakin ulkomaisista järjestöistä. Kommunistisen puolueen toimintaa ohjattiin Moskovasta, ja Suomen eduskunnassa oli aikoinaan kolmattakymmentä venäläisen imperialismin palkattua avustajaa. Eräät "kansalliset" liikkeemme ovat suomentaneet itselleen vierasperäisen puolueohjelman, omaksuneet vieraat tunnusmerkit, pukeutumistavan ja tervehdykset. Sosialidemokraattinen puolue on sitoutunut noudattamaan kansainvälisen keskusjärjestönsä päätöksiä, niinkuin se ohjelmassaan julistaa: "Tarkoitusperiensä toteuttamiseksi puolue on kosketuksessa toisten maiden sosialidemokraattisten puolueiden kanssa ja ottaa toiminnassaan varteen Sosialistisen Työväen Internatsionaalen ohjeet" - - - "Esiintymisessään Kansainliiton toimintapiiriin kuuluvissa asioissa puolue ja sen edustajat noudattavat Sosialistisen Työväen Internatsionaalen tekemiä päätöksiä."

Punaiset ja mustat paidat, sirpin ja vasaran tai hakaristin kuvat, punaiset liput yms. ovat kaikkein vähäisimpiä osoituksia siitä kansainvälisten oppien rautaisesta siteestä, jolla epädemokraattiset puolueemme ovat kiinnitetyt joidenkin ulkomaiden talutusnuoraan. Kun näin on asianlaita, ei silloin tällaista suuntaa auta se, että sen johto julistaa ja vakuuttaa ajavansa kaikkein kansallisinta politiikkaa. Pahimmassa tapauksessa nämä vakuutukset ovat totta, mutta kansallinen ei silloin ole suomalaiskansallista, vaan esim. saksalaiskansallista. Tottahan toki silloin olisi parempi, että kansallinen kysymys jätettäisiin omalla suomalaisella pohjalla toimivien yhteenliittymien asiaksi. Sillä se, mikä on kansallista Saksassa, on Suomessa juuri epäkansallista.

Se seikka, että esim. saksalaiskansallinen tuomitaan Suomeen siirrettynä, ei sellaisenaan merkitse sen tuomitsemista Saksassa.

Tietysti on totta, että uudet aatteet ja maailmankatsomukset ovat sellaista henkistä omaisuutta, jotka aina leviävät ja vaikuttavat yli maiden rajojen. Totta on sekin, että ne voivat toiseen maahan tuotuina jossakin määrin kadottaa synnyinmaansa kansallista väriä. Mutta se tapa, millä meidän poliittisessa elämässämme on holtittomasti ja ilman tarpeellista pidättyväisyyttä omaksuttu ulkomailla esitettyjä kansainvälisiä valtiollisia oppeja, se tapa voi helposti koitua vaaraksi kansalliselle itsenäisyydellemme. Meillä on riittävästi esimerkkejä niin itsenäisyytemme alkuvuosilta kuin myöskin aivan viime päiviltä, kuinka diktatuuripuolueittemme ulkomaiset sympatiat voivat vakavissa poliittisissa ja taloudellisissa kysymyksissä johtaa ne toimimaan maan etuja vastaan tavalla, joka uhkaa tuholla poliittista ja taloudellista riippumattomuuttamme, tavalla, joka on tai joka lähentelee maanpetosta.

Edellisessä on moneen eri otteeseen puhuttu pakkokeinoista ja valtiollisen vapauden rajoittamisesta demokratian turvaamiseksi. Lienee vielä kerran syytä erityisesti korostaa, että ne eivät ole normaalin demokratian ilmiöitä. Rauhallisina aikoina, valtiollisen ja taloudellisen elämän nousukausina, vapaamielisyys on demokratian hallitseva aate. Mutta epänormaaleissa oloissa demokratian tulee olla valmis siitä luopumaan. Tavallista kuitenkin on, että vapaamielinen oppi pitää yleensä liian kauan vielä normaalien vuosien loputtua kiinni sellaisista normaaliajan katsomuksista, jotka eivät voi kestää taloudellisen ja valtiollisen hädän vallitessa. Sellainen menettely tekee poliittiset ja taloudelliset pulailmiöt vaikeiksi. Demokratian elävänä ja elämää varten kehittyneenä maailmankatsomuksena tulee joustavasti sopeutua elämän välttämättömyyksiin, joista ei päästä ne kieltämällä, vaan ne voittamalla. Kansanvallan ja kansalaisvapauden säilyttämiseksi on pakko joskus turvautua vapaudenriistoon.

Mutta demokraattisen pakon toteuttaminen vaatii poikkeuksellista poliittista taitavuutta. Saattaa olla, että pakkotoimenpiteisiin turvautuminen perustuu vilpittömään haluun turvata kansanvaltaa, mutta jos se alkaa väärällä hetkellä tai kestää liian kauan, jos se suoritetaan liian ankarasti tai liian miedosti tai jos se muuten hoidetaan huonosti, silloin on seurauksena niiden epäonnistuminen. Pahimmassa tapauksessa pakkotoimenpiteet silloin antavat demokratian vastustajille käsiin ratkaisevat aseet demokratian kukistamiseksi. Ja silloin ei se poliitikko, joka pakkoon turvautui, voi puolustautua tarkoitusperiensä puhtaudella, sillä politiikassa ei kerta kaikkiaan tekoja tai laiminlyöntejä arvostella tarkoitusperien vaan saavutettujen tulosten mukaan. Hyvä tahto mutta huono seuraus saa historialta huonomman arvolauseen kuin paha tahto mutta hyvä seuraus.

Pakkokeinoihin turvautuminen demokratian suojelemiseksi on näinollen kaksiteräinen miekka. Ellei siihen tartu, uhkaa demokratia luhistua väkivaltaoppien järjestettyjen hyökkäysryhmien jalkoihin, ja jos sen ajattomalla ajalla tai taitamattomasti suorittaa, tulos on sama. Politiikkaa on verrattu sadun sfinksiin, joka syö jokaisen, ken ei taida ratkaista sen arvoitusta. Demokratian itsepuolustus pakkokeinojen avulla on, jos mikä, sfinksin arvoituksen ratkaisemista. Siinä onnistuminen on sitäkin vaikeampaa, koska ei ole olemassa mitään yleispäteviä ohjeita, jotka antaisivat tukea siihen ryhtyvälle.

Eräs suoritusaikaan kohdistuva määräys kuitenkin voidaan asettaa huomioonotettavaksi demokratian itsepuolustuksessa. Pakkotoimenpiteisiin ei yleensä saa ryhtyä aikaisemmin, ennen kuin on rehellisesti ja ennakkoluulottomasti koetettu saada aikaan parannuksia ja korjauksia niissä epäkohdissa, jotka demokratian vallitessa ovat saattaneet kehittyä ja jotka eräältä osalta ehkä ovat ruokkineet väkivaltaan turvautuvia uudistusliikkeitä. Tähän voidaan kyllä sanoa, että vanha sääntö kuuluu: vallankumouksen uhatessa ei ole viisasta tehdä myönnytyksiä, ne käsitetään heikkoudeksi. Se saattoi pitää paikkansa yksinvaltaisesti hallituissa maissa, mutta ei kansanvalloissa, joissa vallan väärinkäyttö ei koskaan voi kohota siihen asteeseen, minkä monien monarkioiden historia meille esittää. Kansanvaltaisesti hallituissa maissa on tilaisuus jatkuvasti tehdä parannuksia ja parannusehdotuksia, ja vielä silloin, kun epädemokraattiset ainekset uhkaavat muodostua vaaraksi valtiolle, on valtiollisen ja taloudellisen elämän epäkohdat korjattava. Se on ensimmäinen askel demokratian itsepuolustuksen tiellä.

Onhan suoraan tunnustettava, että demokratian vallitessa esiintyy valtiollisessa elämässä epäkohtia ja puutteellisuuksia, jotka kylläkin suurimmaksi osaksi aiheutuvat ihmisluonteen heikkouksista. Mihinpä inhimilliseen laitokseen ne eivät vaikuttaisi sitä turmelevasti? Mutta sitä paitsi demokratia on rakenteeltaan sellainen, että se suorastaan suosii määrätynlaisia epäkohtia. Väärien johtopäätösten välttämiseksi on jo tässä sanottava, että mikään valtiojärjestys ei ole vastaavanlaisesta ilmiöstä vapaa. Lisäksi on pidettävä mielessä se historiallinen tosiasia, että korruptio, tapojenturmelus, saa aina jalansijaa, jos jokin valtiollinen järjestys on pitemmän aikaa yhtäjaksoisesti voimassa. Vallan vaiheilla on aina omat loiseläimensä, ja demokratiakaan ei ole niistä, herra paratkoon, vapaa.

Demokratialla on omat puutteensa. Oikea valtiotaito pyrkii niiden poistamiseen. Ja välttämätöntä on, että ennen kuin demokratia turvautuu pakkoon niiden taivuttamiseksi demokratian mukaisuuteen, jotka ovat sitä vastaan nousseet, sen tulee niin tehokkaasti kuin olevissa oloissa on mahdollista suorittaa demokratian sisäinen puhdistustyö. Se edellyttää rehellistä etsintää ja ankaraa itsekritiikkiä. On nimenomaan korostettava, että itsekritiikki saa olla ja että sen tulee olla ankaraa, kunhan se vain perustuu tosiasioihin ja lähtee demokratian puolustamisen tahdosta. Se vaatii objektiivisuutta ja rohkeutta, mutta se vaatii myös rakkautta. Mainita sopii, että Ranskan tasavallan entisen presidentin ja moninkertaisen pääministerin Raymond Poincaren säälimätön arvostelu ranskalaisen demokratian heikkouksista oli monestikin suorastaan purevaa, mutta se hankki hänelle kunnianimen "kansanvallan miekka".

Mainitsimme demokratian arvostelun ehdoksi sen, että sen tulee perustua pyrkimykseen puolustaa demokratiaa. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että vastustajien suorittama arvostelu pitäisi jättää kokonaan vaille huomiota, kuten epäterve demokraattinen ajattelu pyrkii menettelemään. Demokratian vastustajien arvostelussa on usein totta pohjalla, ja siihen suhtautuessa tulee noudattaa eno-Sakerin elämänohjetta: "Jokainen neron merkki, vaikka pieni kuin saivar, pitää oikeutensa saaman; ei auta." Pahassakin tarkoituksessa lausutussa arvostelussa voi olla oppimista, siitä on vain kuorittava pois tendenssi ja parjaus ja löydettävä tosiasia, niin vaikea kuin se usein onkin eritoten arvostelun aiheuttaman sanomalehtikiistelyn vallitessa. On kaikkein selvin merkki demokratian rappeutumisesta, ellei se uskalla tunnustaa omia vikojaan, eikä ottaa vastaan totuutta, jos se sattuu tulemaan tai saamaan kannatusta vastustajan taholta. Danaiolaispelko on silloin kehittynyt liian pitkälle. Se on merkkinä siitä, että demokratian henki ei enää ole terve.

Meillä on valitettavasti esiintynyt sellaista suhtautumista rehelliseen demokratian arvosteluun, joka ei ennusta hyvää. Sen vielä voi ymmärtää, jos demokratian vastustajien arvosteluun sisältyvä oikea jätetään huomioonottamatta, varsinkin milloin se on piilotettu hillittömän parjauksen ja perusteettomien johtopäätösten sisälle. Mutta meillä on julkisessa elämässä saatu havaita, että kun demokratian taattu kannattaja koettaa vilpittömästi etsiä syitä valtiollisessa elämässämme esiintyvään rikkinäisyyteen ja niihin epäkohtiin, jotka sen aiheuttavat, ja sen yhteydessä helposti ymmärrettävässä positiivisessa mielessä esittää jonkin arvostelevan sanan, niin hänet leimataan suorastaan demokratian luopioksi, ostetuksi petturiksi. Se alkaa olla merkki poliittisesta mädännäisyydestä, jota ei voine parantaa muu kuin demokratian diktatuuri. Sen tehtävänä on panna kylmät kääreet demokratian mielettömien puoltajien samaten kuin sen yhtä mielettömien vastustajien päähän. Ellei sitä diktatuuria pystytetä demokratian voimilla, saattaa käydä, että nousee antidemokraattinen diktatuuri. Ja se ei tyydy, kuten tietty ja Suomessakin kuultu, vastustajien päitä käsitellessään kylmiin kääreisiin.

Väkevää kielenkäyttöä, sanottaneen. Kylläkin. Mutta eivät mitkään sanat ole liian voimakkaita, joilla tuomitaan kaiken kehityksen edellytyksenä olevan itsekritiikin kieltäminen. Parempi liian ankara kuin liian mieto itsekritiikki.

Tämän kirjasen varsinainen tarkoitus: demokratian itsepuolustusoikeutta ja itsepuolustusvelvollisuutta koskevan kysymyksen selvittely, on nyt täytetty. Demokratian itsekritiikkiin emme tässä puutu muuta kuin kahden kysymyksen osalta, nimittäin niiden, joista demokratiamme kehittyminen, puhdistuminen ja säilyminen käsityksemme mukaan ensi kädessä riippuu. Tarkoitamme kansallisuuskysymystä ja kysymystä vaalitavasta.

Ei kommentteja: